Klikkaile nimiä taikka scrollaile ja nauti tarinoista!

Tässä tällainen tosikertomus. Oli vuosi 1980, Kirin huvitoimikunta päätti järjestää missikilpailut Mäntyluodon hotellissa, seremoniamestarina toimi Lea Valo. Osallistujat olivat kaikki miehiä. kuten arvata sopii. Minäkin olin hoikka poika kun olin hiukkasen aikasemmin tullut Irakista töistä ja laihtunut siellä 15 kiloa. Meitä kokoontui yhteen yläkerran huoneeseen puolikymmentä karjua, ja sitten alkoi maskeeraus ja vaatteiden sovitus. Minulla oli henkilökohtaisena avustajana Hekkalan Salme, joka hoiteli maskit, puvustuksen ja peruukit taidolla.

Mm. orkesterin miessolisti osallistui kisaan, hän ei vaan suostunut ajamaan viiksiään pois. Sali oli täynnä yleisöä, ja sitten alkoi tuo kisa, numeroani en enää muista mutta en ainakaan ihan ekana joutunut lähtemään. Kun sitten vihdoin koitti minun vuoroni, niin sain valtavat aploodit, kukaan ei tuntenut minua, ja luulivat että joukkoon oli laitettu yksi nainen.

No sitten alkoi yleisö äänestys ja voitin kisan pystyyn, ja ennen kuin ehdein pois estraadilta, tuli eräs satamasta tuttu kaveri hakemaan minua tanssimaan, ei siinä, hieman juopuneelle kavaljeerille paljon puhe auttanut, pöytään istumaan vain, paukkua eteen, ja tanssia. Ajattelin että nyt on jotain keksittävä, että pääsen vaatteiden vaihtoon ja pesuun. sanoin kaverille vienosti, että käyn tuolla naistenhuoneessa, ja tulen takaisin.

Hilpasin äkkiä yläkertaan ja pesin maskit ja maalit pois nassusta, vedin miesmäiset vetimet niskaan ja takaisin saliin. Menin saman kaverin pöytään joka yritti "iskeä" minua, sanoin että tässä sitä ollaan. Kaveri tuumasi, että mitä helvettiä sinä Vesanen siihen istut paikka on varattu, sanoin vaan muina miehinä, tai naisena, että sama henkilö, mutta eri vetimet, että annas viinan nyt virrata ja hae naisia tanssiin. Miss Mäntyluoto tittelin myötä voitin sulkapallomailat, sen aikaiset missien palkkiot oli aika heikkoja, mutta oli se hauska ilta, sitä on väliin kyseisen "sulhasehdokkaan" kanssa naureskeltu. Siinä yksi tarina monista.

Taisin olla 15 tai 16-vuotias, kun innostuin Levon kentällä järjestetyistä Kirin juoksukilpailuista. Ja niin kävi, että kovin montaa kertaa en ehtinyt kenttää juosta ympäri, kun huomasin juoksemisen tuntuvan luontevalta ja taival taittui. Sama huomattiin myös kentän laidalla, ja siitä alkoi vähitellen juoksurumba, joka vei seuraavina vuosina edustamaan Mäntyluodon Kiriä maastojuoksukilpailuihin muuallekin kuin Yyterin metsiin. Jos vain aikaa riitti, osallistuin kiriläisenä myös yleisurheilukilpailuihin, ja siellä suosikkilajini olivat vauhditon pituus ja kolmiloikka.

TUL:n SM-maastojuoksuissa paras sijoitukseni alle kaksikymppisenä oli 11. Silloin monet kannustivatkin satsaamaan lajiin enemmän. Se oli kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty, joten jäin tutuille rannoille ja jatkoin juoksuharrastustani ihan vain muuten. Juoksumatkoista 1 500:sta tuli lemppari. Treenasin tuolloin lähes päivittäin, ja matkaa taittui poluilla ja Herrainpäivien tiellä 5−15 kilometrin lenkkeinä. Juoksin omaksi ilokseni, ilman valmennusohjeita sen enempää treenien kuin ravinnonkaan suhteen. Lihaskunnon ylläpitämiseksi kävin myös nostamassa puntteja muutaman kerran viikossa, ja naruhyppelykin oli silloin mukana kuvioissa.

Koska menestystä tuli, tarkoitti se myös lusikoiden ja pokaalien kertymistä. Joskus tuntui siltä, että Kirin joulujuhlien palkintojenjakotapahtumissa olisin voinut jäädä seisomaan palkintoja jakaneen viereen. Koska päästyäni takaisin paikalleni, sain lähteä pokkaamaan seuraavaa lusikkaa. Nyt niitä on sitten ullakolla kaapillinen. Minä sain lusikat ja seura kaupungilta tukea avustusten muodossa, kun toiminta oli aktiivista ja menestyksekästä. Kilpailumatkat olivat omakustanteisia, ja melko usein suuntana oli joko Porin stadion sekä naapurikunnista Harjavalta tai Panelia, vain muutaman kerran piti jyskytellä junalla vähän pidemmälle.

Muutamia kertoja olin mukana Kirin Karhuviestijoukkueessakin, mutta vähitellen juoksuharjoittelu alkoi jäädä pois päiväkuvioista ja tilalle tulivat kuntoilumielessä hölkät ja lentopallo, jota sen ruuhkavuosina tuntui harrastavan jokainen. Siitäkin huolimatta, että Mäntyluodon koulun sali oli liian pieni. Sen vuoksi lentopallojoukkue matkasi muutamat vuodet pelikasseineen Herralahden koululle ja Tekulle. Niiltä ajoilta on jäänyt mieleeni tilanne, jolloin kaikki pelaajat kentällä olivat Puroloita. Ei se veljeksille ja serkuksille ollut kummajainen, mutta tuomarille oli, kun hän ihmetellen luki pelaajalistaa. Kaikki loppuu aikanaan ja niin kävi Kirin lentopallollekin. Ikä tuli vastaan yhdellä jos toisella ja porukka pieneni vähitellen siihen pisteeseen, ettei paikalle tullut lopulta enää ketään.

1960 luku taisi olla Mäntyluodon Kiri Ry:n jalkapallojoukkueen kansainvälisintä aikaa. Tällöin myös laivoissa oli isot kymmenpäiset miehistöt. Pelattiin useampana vuonna harjoitusotteluita mm. Mäntyluodossa säännöllisesti linjaliikennettä ajavien laivojen miehistöjen kanssa. Saksalaisen Ernst Russ GmbH (ER) varustamon laivoja kävi useampia samoin kuin englantilaisen United Baltic Corporation Ltd (UBC). Oli myös ms. Minos niminen laiva joka säännöllisesti vieraili Mäntyluodossa ja sitä vastaan pelattiin useampia otteluita / kesä.

Joskus kävi niin että laivojen henkilökunta kutsui joukkueen pelin jälkeen iltapalalle laivaan. Tilaisuudet tuppasivat olemaan silloin myös hieman kosteat. Hauskaa oli ja opittiin kansainvälistä pelityyliä, kieliä ja ennen kaikkea tilaisuudet olivat monikansallista sosiaalista kanssakäymistä. (jolla ei silloin ollut some-nimeä).

Tässä vielä Mauno Hyytiä kertoilee vielä lisää futistunnelmista Mäkissä ennen vanhaan:

Ottelumatkat tehtiin pääsääntöisesti Oy Lars Krogius AB:n, Werner Hacklin Oy:n ”väkiautolla” eli kuorma-auto jossa oli koppi lavalla tai Sulameren Riston pakettiautolla. Pihlavassa oli PiTu ja PKV eli sinne mentiin hyvällä ilmalla myös pyörillä.

Kun oltiin pelimatkalla esim. Nakkilassa tai Kokemäellä niin koitettiin käyttää mielikuvitusta ja kehitellä uusia palloja, kun seuralla ei niitä oikein ollut. Ottelumatkoille lähdettäessä jouduttiin joukkue kasaamaan usein niin että pelimiehiä haettiin kotoa, lähi naapureista ja taidettiin hakea joskus jopa ”Holman pahnoilta”. Pelit Reposaaren Kuntoa vastaan olivat yleensä värikkäitä ja tunteita herättäviä. Ei tuomari eikä pelaajat aina tienneet oliko pallo kentällä vai ei kun juoksuratakin kuului osin kenttään. Miestä otettiin aina kun tuomarin silmä vältti, useimmiten tuomarina näissä peleissä olikin ”Papu” Wilen. (muut porilaistuomarit karttoivat ko. pelejä).

Harjoitusolosuhteita sen verran että meillä oli pääsy sataman varastoihin, joista ns. Selluloosavarasto oli eniten käytössä eli meillä oli halliolosuhteet jo 1960- luvulla, tosin asfalttilattialla.

Keväällä ensimmäisenä lumet suli yleensä nykyisen Reikä 19 kohdalta rannasta ja siinä märällä hiekalla pelattiin ja harjoiteltiin.

Nämä siis aikana ennen Yyterin Pallon perustamista (14.11.1967)

Kun ei ole annettu kykyä Perkiömäen Votsamaiseen auringontarkkaan dokumentointiin, niin päivämäärät ja vuodet ovat jääneet ainakin jossain määrin muistin peränurkkiin. Parhaani kuitenkin yritän - katsotaan mihin se riittää… Oman kiriläisyyteni aktiivisin jakso sijoittuu 90-luvun alkupuolelle, jolloin muutimme Turusta takaisin Meri-Porin maisemiin. Kyläsaaren poikana olen urheilutaustaltani alunperin Kajastuksen yleisurheilukoulun kasvatti, mutta jalkapallo veti nuoren miehen Porin Ässien junioritoimintaan. Armeija kutsui Turkuun ja sinne myös jäin muutamaksi vuodeksi. Harrastuksista mukana seurasi ainoastaan jalkapallo. Paluumuuttajana koitin myös täältä löytää sopivaa joukkuetta ja jostain syystä päädyin Kirin harjoituksiin. Porukka tuntui mukavalta ja tunsin itseni siinä määrin tervetulleeksi, että useampi vuosi vierähti Kirin puolustuslinjassa.

Kirin miesten joukkue oli tuolloin sopiva sekoitus hieman kokeneempia pelimiehiä (kuten Rajalan Jopi ja Purolan Riku) ja nuoria, innokkaita kavereita (mm. Sulameren Mika, Mustosen Timpe, Vartiaisen Pasi ja Meuran Juha). Oli hienoa pelata topparina Rikun kanssa, kun laitapakkeina häärivät aina luotettavat Jopi ja Hallikaisen Vesku. Silloin ei murehdittu sarjanousuja ym. asioita, vaan nautittiin pelaamisesta – toki paikallispelit Reposaaren Kuntoa ja myöhemmin uudelleen perustettua Yyterin Palloa vastaan olivat erityisen tärkeitä. Myöhemmin pelasin kyllä jossain vaiheessa hetken molempien silloisten kilpailijoidenkin riveissä. Olimme muuten tuohon aikaan myös jossain määrin edelläkävijöitä, sillä vierailimme Kirin porukalla pariin otteeseen Turussa salijalkapalloturnauksessa. Silloin ei vielä Suomessa tunnettu lajia Futsal, vaikka lähes kaikki joukkueet harjoittelivat talvisin liikuntasaleissa.

Mäntyluodon hotellissa ajauduimme seuran silloisen puheenjohtajan, Valon Pekan, kanssa keskusteluun Kirin menneisyydestä, nykyisyydestä ja tulevaisuudesta. Keskustelun aikana Pekka toi julki halunsa luopua puheenjohtajuudesta ja yllättäen tarjosi viestikapulaa minulle. Lieneekö paikka luonut sopivan mielentilan, mutta tuon keskustelun päätteeksi kättelimme ja seuraavan vuosikokouksen jälkeen huomasin olevani seuran uusi puheenjohtaja. Seurassa oli tuolloinkin aktiivisia pitkän linjan kiriläisiä, kuten Niemiset, Tågit ja Karumäet, joten kovin syvään suohon ei uusi ja kokematon seuratoimija joutunut. Johtokunnan tervaskanto, Perkiömäen Votsa, piti kommenteillaan huolen, ettei homma karannut liian kauas perinteistä. Muut tahot ovat pätevämpiä arvioimaan tuota jaksoa seuran historiassa, mutta toiminta oli erittäin aktiivista ja kaiketi jotain uuttakin saatiin aikaan.

Myös valmentamisen aloitin Kirissä. Jyrämän Milla ja Esaman Meri tulivat tiedustelemaan, että ryhtyisinkö valmentamaan, jos he keräävät tytöistä joukkueen. Eihän tuollaiseen kysymykseen voi vastata kuin myöntävästi. Niin sai alkunsa joukkue, jonka kuvakin löytyy tuolta kuvaosiosta. Joukkueessa oli muistaakseni mukana vuosina 1978-82 syntyneitä tyttöjä, joten haastetta riitti. Tyttöjen into ja harjoitusmoraali oli kuitenkin erittäin palkitsevaa ja varmaankin osittain siksi olen edelleen mukana valmennuskuvioissa. Kiitos tytöt!

Kiriin liittyy myös vaatimattoman jalkapallourani hienoin muisto, kun sain tilaisuuden seuran riveissä pelata samaan aikaan poikani Laurin kanssa. Siinä lienee haastetta kenelle tahansa nykyiselle alasarjajyrälle. Saunailta kauden päätteeksi oli tietenkin hieman hämmentävä kokemus, mutta se onkin jo kokonaan toinen tarina.

Ainakin tällaisia muistoja on jäänyt kiriläisyydestä, josta on jo sen verran vierähtänyt aikaa, että mahdolliset asiavirheet suotakoon anteeksi. Kivaa kuitenkin oli!

" Muistelen erästä pelireissua Musaan:... On loistavia muistoja Sulameren pakusta, me mentiin pikkupoikina pelaan Musaan ja meillä oli päällä Pure Jenkki-T-paidat, jotka toimivat meillä pelipaitoina. Ne me oltiin itte kerätty ostamalla jenkkipurkkaa, sitten niitten papereita kerättin, sitä kautta saatiin ne huikeat paidat. Pikkasen mentiin nolona kentälle ku ne olivat aivan liian pienet, vattat pömpötti jäbilla ja ei muuta kuin autosta Musan kentälle ja pelaamaan...vastassa hienovermeiset kaupunkilaiset...pikkasen tuli pataan, vaikka Valon Pekka lupasi jätskituutin maalintekijälle, noh, se meni sitte yksinyrittämiseksi, kaikki halus tehä maalia...Ei muuta kuin takas pakuun jännitymatkalle. Oli poka siistii pelata Mäkin junnuissa, ylpeänä kannoin Pure Jenkki-pelipaitaa, me oltiin mäkiläisii ja kovii satamajannuja!"

Omasta näkökulmasta muutamia muisteloita nuoruudesta omilta peli-ja urheiluajoiltani. Ensin jalkapallo: Jalkapallotouhuni alkoi Esaman poikien kanssa hienonurmiselta Santalan kedolta, joka nykyisin on Ojalan Kimmon maita. Pelattiin mm. Kaanaalaisia vastaan. Kaanaan Santa-Wembley oli nykyisen vesitornin juurelta, jossa oli oikein verkkokyhäelmätkin. Niemisen Pasi oli Kaanaan porukan tulisieluinen ”päällikkö”. Tuomioista oli kiivaita sanallisia yhteenottoja. Useimmiten se oli vapaapotku kaanaalaisille ja tietysti Pasin itse antamana.

Isommin jalkapallosta innostuin, kun silloin käymäni Porin Lyseo voitti oppikoulujen Suomen mestaruuden 1959. Mieleen muistuu joukkueesta Matti Linnainmaa, Juhani Honkasalo, Jouko ”Jallu” Ojansuu, Simo Näkki, Olavi Fast.. Meistä ekaluokkalaisista se tuntui hienolta. Voimistelunopettaja, Heikkilän veljeksiin kuuluva Ossi, vei meidät urheilutunneilla säännöllisesti Porin pallokentälle, Juhannuslehdon viereen, treenaamaan niin jalkapalloa, kuin talvella jääkiekkoa.

Taidot karttui ja jossain vaiheessa rupesimme Niemisen Pasin kanssa mahtumaan Kirin joukkueeseen. Latvamäen Ekku myös. Aluksi tietysti vaihtomiehiksi. Perkiömäen Atte ”Aatu”, oli vakiomies oikeassa laidassa. Hänen paikkansa, ”satamasattumien summana” ja nopeuteni ansiosta vakiokokoonpanossa, sain. Pasi peippaili tunnetulla taidolla keskikentällä ja Ekku tyylitteli tukimiehenä.

Oikea laita oli hyvää nopeus- ja kestävyystreeniä. Tulee erityisesti mieleen ”Hämlä” eli Sulameren Seppo-vainaa. Minulle topparien kuningas. Vaikka kuinka puhki jo olisin ollut, niin aina se vaan pisti mulle pitkän oikeaan laitaan ja huusi "Juokse Arto"...ja minähän juoksin. Aina en ollut kiltti, karannut päätyyn ja keskittänyt, vaan joskus leikkasin keskelle ja pääsin paikoillekin. Silloin Sulameren Riston kantava ääni karjui: "Syötä Jallulle!" No, minähän syötin. Usein kuitenkin myös Pasille. Hämlä teki korkeuksistaan lukuisia hienoja päämaaleja myös minunkin kulmistani ja keskityksistäni ja Jallu teki lukuisia muunlaisia maaleja. Ei Risto, joka vastasi äänenvolyymilta viidenkymmenen hengen kannatusporukkaa, siis ihan turhaan huudellut.

Muuten syötteli Esakin siis ”Jallukin” . Oli Yyterin Pallon nousupeli Pihlavassa Reposaaren Kuntoa vastaan. Meille nuorille oli muute ihan yksi ja sama, Kiri tai YPa, peli oli pääasia. Aivan pelin alkupuolella sain pitkän juoksupallon oikeaan laitaan, annoin keskityksen laidasta maalille. Syntyi kova hässäkkä, josta Niemisen Pasi pisti nätisti sisäsyrjällä pussiin. Myöhemmin Jallu syötti ja pääsin laukomaan asiasta lehteen kirjoittaneen Antero Lartolan (aal) mukaan kauniisti maalin. Kyllä kansainvälinen tuomari tietää…Voitimme 2-0 ja nousimme. Kova paikka Räpsööläisille se oli. Fredille (Frediksonin Pertille) ja kumppaneille. Käteenkin on noilta ajoilta sentään jäänyt muisto, sillä sain Yyterin pallon parhaan pelaajan lautasen 1968.

Pelireissuilla Sulameren Riston pakulla kuuli monta tarinaa ja tosijuttua, joita kaikkia ei edes kehtaa kertoa. Junge Bokma oli usein penkin alla paluujuomaksi. Aina ei vanhemmat taiturit jaksaneet odottaa. Uotilaankin kerran tuntui olevan liian pitkä matka malttamattomille. Jokin näköinen porukka kuitenkin pelipaidan pystyi pukemaan. Villin näköistä peliä silloin ja korskuvia vaahtosuisia miehiä. Kokemäellä KKV johti 9-0. Rajalan Risto huusi Enrothin Peetulle. Peetu pois pesästä (maalista).

Veti ”tykin” oman maalin yläkulmaan ja huusi. Pitää olla jämptit luvut!

Kerran Sulameren Risto annatti mulle oikein kunnolla. Tultiin pelistä Räpsööstä. Mulla oli -52 mallin kupla täynnä peliporukkaa. En päässyt Riston pakun ohi kuin vasta pikatien ylittävällä sillalla kun Risto himmaili. Vedin sisäkurvista ohi, mutta auto tuli vastaan ja jouduin kääntymään liian terävästi oikealle. Volkkari luisui pientareelle. Risto antoi mieleen jääneet neuvot!

Erään kerran vedin mainitun Volkkarin katolleen Levon tienhaarassa kun oli kiire tärkeään peliin. Asfaltilla oli soraa kuin kuulalaakereita. Ei kääntynyt vauhdissa. Auto rummulta ulos ja katolleen ojaan. Peli oli rakkasateessa peruutettu joten porukka tuli kääntämään pyörilleen ja matka jatkui... Kovin taklaus sattui kohdalleni pelattaessa Ässien kakkosta vastaan Urheilukeskuksessa. Honkasen Jaakko ”Jakke” potkaisi mua sääreen. Odotin tilaisuuttani ja kun hänelle tuli syöttö taklasin koko nopeuteni energialla. Juoksin kuin kiviseinään. Jääkiekkoilija osaa ottaa taklaukset vastaan. Näyttelin eläväni vaikka olin melkein hengetön. Samassa pelissä Ketolan Vellu otti tuomaria, Rosnellin Arvia, rinnuksista kiinni ja nosti. Arvi sai sanottua jos et hellitä, niin et pelaa mitään ikinä. Asia sovittiin ilman raportteja paikanpäällä.

Nakkilasta muistuu eräänä menestysvuonna peli Vireä vastaan. Pelattiin hyvin ja voitettiin 2-0. Joukkueessa oli tähtenä ex-PPT Levon "Pratsa tai Pratu", Tapio "Pratu" Levon isä, joka myöhemmin hukkui muistaakseni Kappelin (?) sillan pieleen. Itelle taisi paras maalintekoyritys olla omasta mielestä hirveä kanuuna 20 metristä keskelle Nakkilan kentän neliskanttista tolppaa. Pratu sanoi: Poika, alä ammu neliskanttisiin tolppiin. Siitä ei synny ku kova pläjäys.

Lukuisia hienoja hetkiä, persoonallisia pelikavereita ja pelikavereiden hienoja suorituksia on mielessä. Joko Kirissä tai Yyterin Pallossa. Aikoja en enää osaa laittaa paikalleen muuten, kuin että esim. Kovaluinen maalivahti Seppo ”Väiski” Sivunen poliisin poikana tai Luvialla Luvian Vetoa vastaan hienon vaparin 30 metristä aivan takakulman yläristikkoon laukonut Simo Lehtinen Uniluodon koulun talkkarin poikana, tuskin olisivat Kirissä pelanneet. Varsinaisesta valmennuksesta en muista olleen kysymys kuin Peltolan Jussin ja Salmisen Ollin aikana. Grönbergin Kallekin kai kyllä neuvoja jakoi. Kunhan pelattiin, vedeltiin pilkkuja ja yritettiin kulmia suoraan sisään.

Jossain 70-luvun alussa rakkaus vei lopullisen voiton rakkaasta lajista. Särmeri, olut ja baaripuulaaki vaihtuivat viihdykkeiksi. Paljon myöhemmin politiikka.

Tässä tämä kakkososa joka vähän lähti seikkailemaan.....

Omasta näkökulmasta muutamia muisteloita ja ajan kuvia nuoruudesta omilta peli-ja urheiluajoiltani. Vuorossa yksilölajit:

Ensimmäiset kosketukset Kiriin sain painimolskilla. Esaman Uuno vei meidät kerran viikossa pitkänokkaisella venäläisellä Ziz kuorma-autolla Mäntyluodon huoltorakennukselle painimaan. Paini on raskas laji ja vaatii nopeutta, lihaskuntoa ja kestävyyttä. Pierun ja hienhaju laittoi aluksi vastaan, mutta tottuihan siihen. Opittiin alkeita käsivarsiheitosta, ja niskalenkistä puolinelsoniin. Sain painista tarpeekseni kun lihaskimppu ja aikamies Virtasen Aaro opetti taakse pujahtamista. Nykäisi käsivarresta, sai takavyöotteen ja veti täysillä laajakaarisen takavyöheiton. Hyvä ettei niskat katkenneet. Sanoi, että yritetään uudelleen. Painihulluus ei minusta enää saanut otetta.

Tiilikainen: Ruotsi johtaa, Hellsten saa kapulan 15 metriä jäljessä….Yleisurheiluinnostus tarttui tietysti radioselostusten Oswald Mildistä, Voitto Hellstenistä, Eeles Landströmistä ja muista aikansa huipuista sekä syveni Uniluodon koulun kisoissa. Eka koulupäivä on ikuisesti mielessä. Slutbäckin Tauno, myöhemmin vain ”Kiiskinen” halusi vetää sormikoukkua. Seurauksena Vappu Jarva pisti meidät heti nurkkaan häpeemään. Kyllä hävetti, kun ”Karhuluodon Tauno” kalastajan poikana vielä voitti. Yksi vuotuinen kisa koulussa oli hotellin luona olleen ”Nollatolpan” ympärijuoksu. Hiihtoretket Koivumäkeen Vallikuopille ja maasto juoksu/hiihtokilpailut siellä olivat kilpailuviettiä herättäviä. Neljännellä luokalla osallistuin koulujenvälisiin hiihto ja yleisurheilukilpailuihin. Grönlundin Jorma eli ”Heluna” oli luokaltani hiihdossa aina ykkönen. En muista oliko hän Ruosniemessä, jossa itse olin kolmastoista häviten 13 sekuntia voittajalle. Samalla reissulla Toivolan Miikka voitti minun suksillani yhtä alemman ikäluokan mestaruuden. Vuosia myöhemmin käytiin Miikan kanssa treena1amassa seiväshyppyä Yyterin kartanon suulissa, jossa oli Auvo Pehkorannan treenihyppypaikka. Miikka oli hyvä seipäässäkin, vaikka Suomen ehdottomalle huipulle nousikin jalkapallossa.

Olin aika nopea jo alaluokilla. Linja autossa tuli kilpailu kuka painaa piippiä eniten ennen Kaanaata. Olin painanut jo kaksikertaa ennen teurastamoa ja heti teurastamon jälkeen ponkaisin taas painamaan. Huomasin, että kuski näki peilistä. Olin penkin välissä kyyryssä. Auto pysäsi ja polvista alaspäin taitetut nahkalapikkaat vilkkui kiivaasti kohti takaosaa. Tunsin kun käsi tarttui reppuni hihnoihin. Lähdettiin lentämään. Avatusta etuovesta äijä viskasi mun pitkälle tienvarren kinokseen ennen hotellia. Auto lähti ja minä talsin 4 km Levon kautta kotiin. Ei ollut voittajafiilis.

Jarvan Topin mustalla EMW autolla kuljettiin koulukisoihin. Voitin mm. Kyläsaaren hiilimurskalla 60 metriä ja pituuden. Topi osti paluumatkalla Pihlavasta suklaapuikon. Seuraavana vuonna Herralahdessa voitin vain 60 metriä, kun kantapää ei sallinut pituushyppyä.

Muistan treenanneeni 13-15 vuotiaan hämyisinä iltoina nopeutta Yyteristä Fatijärvelle johtavalla polulla. Menin Fatijärvelle päin muutama sata metriä, sitten lähdin takaisin ja ajattelin että mörkö tai Kepsuäijä ajaa takaa. Vauhdissa puut vain vilisi. Vasta Yyterin tielle päätyä uskalsin katsoa taakseni. Sitten sama uudelleen… Myöhemmin nopeustreeniä sai tarpeeksi laitahyökkääjänä.

Kuntopiiriä ja lihaskuntoharjoituksia muistan olleen Uniluodon vanhan koulun alakerrassa. Painonnostokisat oli Myrskylässä. Raimo ”Rosso” Perkiömäki oli lajin innokkain harrastaja. Lindin Urho jäi niistä myös mieleen.

Myrskylästä aikalaisanekdootti. Havian Veskun vei meidät koulumatkalata nyrkkeilemään oikein hanskoilla. Tuoleista tehtiin kehä. Punalan Sepolla oli hyvä varpailla tanssahtava jalkatyö, mutta Frimannin Veksi osui silti heti heijarilla Sepon leukaan. Seppo taju kankaalla tuolien sekaan. No, Seppo vihdoin virkosi. Lopetimme. Menimme yläkertaan. Havian Timo laittoi kissan Hoover linkoon ja antoi pyöriä. Kissa oli pois päästäessä silmät riipin raapin ja enemmän pihalla kuin Seppo Punala. Yleisurheilussa legendaarinen Voitto ”Votsa” Perkiömäki "valmensi" henkisesti, kattoi poispäin ja murisi ennen kilpailuja suupielestä jotain siansaksalta kuullostavaa . Aina lopun ymmärsin: ”Näytä niille”! Selviäkin ohjeita tuli. Esimerkiksi Pihlavassa jossa juoksin 300m tuon 37,6, se sano, kun poltin ennen kisaa ketjuna Marlboroa, älä anna noille ruipeloille liikaa tasotusta....tukehdut jo ennen lähtöä...No voitin kuitenkin kisan ja mm Savinaisen Veijon jonka pravuuri olikin 800m. Votsa sanoi, kun olin jäänyt 2 kymmenystä Ruususen Aimon piiriennätyksestä. "Marlboromiehet ei ennätyksiä juokse".

Kisan jälkeen TUL:lin senaikainen huippusprintteri ja valmentaja Jali Westergord tuli kutsumaan valmennusleirille TUL:n Kisakeskukseen. Sanoi, että vauhti paranee runsaasti, kun nostan juoksun kunnolla päkiöille. Seurustelusuhteita en kuitenkaan vaarantanut, joten leirit jäi, mikä aikuisiällä hieman harmitti. Treenillä ja kunnon juoksuasennolla olisi saattanut jäädä nojatuoliin muistelemista.

Herralahdessa piiriottelussa Pirkanmaan piiriä vastaan olin muistaakseni satasella toinen ja kymmenen minuutin päästä alkoi 300 metriä. Votsa murahti, että paikat aukes satasella ja tutun ”näytä niille”. Lähtötelineissä takareidet vetivät nykien suonta, mutta matkaan päästiin. Loppusuoralle tultaessa olin ihan hapoilla, mutta runnoin väkisin voittoon. Oksentelin, vatsa kouristeli ja kramppasi. Votsa juotti jaffaa, mutta ei pysynyt sisällä. Olisi pitänyt vielä viesti juosta. Sanoin …piip…etten juokse enää askeltakaan.

Kerran kuitenkin vielä juoksin. Menin katsomaan miten kaverit pärjää sataman kisoissa. Kesken Marlboron minut pakotettiin (yllytettiin) pakotettiin?... lähtöviivalle sataselle Kanervan kirittäjäksi isoin laina piikkarein ja verryttelyhousuissa. Ei mitään jakoa Tarmon pikajuoksijan rinnalla. Hyvä kun edes Ekun voitin! Kanerva lähti vielä omista telineistä ja minä savikuopista. Jäin heti 5 metriä. Onneksi ei paikat kylmiltään lähtiessä revähtäneet. Muuten niissä tamineissa 17 kesäisenä 11,9 oli kohtuullinen kuitenkin.

Monta muistikuvaa jäi mieleen mm. Votsan ja Kivistön Eeron poikiensa kannustus ja valmennusmetodeista. Veijosta ja Seposta ei kuitenkaan tullut kuulantyöntäjiä. Kiitos kavereille hienoista nuoruuden hetkistä. Vaikkei mainittu niin sydämessä olette! Sen pituinen tarina tämä.